Taantuma tekee ihmiset yleensä hyvin varovaiseksi. Emme helposti uskalla tehdä rohkeita päätöksiä ja laittaa itseämme peliin. Pelkäämme enemmän virheitä kuin mahdollisuuksia onnistua. Käperrymme itseemme ja toivomme, että taantuma menisi joskus ohi. Ei mene.

Itse asiassa taantuman aikana olisi todellinen mahdollisuus etsiä ja löytää uutta suuntaa yhteiskuntaan. Nyt voisimme aidosti analysoida, olemmeko pöhöttyneet liikaa? Yleensä kun yhteiskunta tyytyy, samalla se myös hyytyy.

Muutamat tutkijat ovat puhuneet mahdollisuudesta siirtyä iloisempaan ja yrittäjämäisempään yhteiskuntaan. Usein nämä henkilöt on saman tien teilattu ja pidetty lähinnä puolihulluina haihattelijoina.

Mielestäni meillä ei ole tänään rohkeaa yhteiskuntaa. Monet mittarit ja viime aikojen keskustelut antavat tästä todistetta. Olemme esimerkiksi vuosikausia puhuneet kasvuyrittäjyydestä. Miksi olemme 54 maan vertailussa sijalla 53, ainoastaan Meksiko takanamme? Olisiko tämän tuloksen jälkeen kasvu- ja innovaatiopolitiikan suunnanmuutoksen aika?

Olemmeko myös monessa muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa katsomassa vain yhden putken läpi? Elämämme suurimpia ilonaiheita tuntuu olevan se, että pääsisimme eläkkeelle. Miksi emme sen sijaan näytä esimerkkejä todella hyvistä työpaikoista, joista ei millään malttaisi eläköityä?

Nyt murehditaan tosissamme sitä, miten pystymme hoitamaan äitimme ja isämme tulevaisuudessa? Samalla emme ole valmiita avoimesti katsomaan uusia hyvinvointipolitiikan innovaatioita. Pidämme kiinni vanhasta kuin pukki sarvista. Arvioiden mukaan uusi terveydenhuollon yhteensopiva tietojärjestelmä säästäisi jo 600 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä malli on ollut käytössä Ruotsissa jo 12 vuotta.

Laman kaavoituspolitiikkaa leimaa rohkeuden sijasta varovaisuus. Aktiiviset rakentajat haluaisivat puskea lamaa vastaan, mutta monien arvioiden mukaan saattaa mennä 3-5 vuotta ennen kuin suunnitelmista päästään toteutukseen.

Puurakentamista on pidetty Suomen tulevaisuuden kasvualana, mutta tällä hetkellä Ruotsin Linköpingissä rakennetaan enemmän puutaloja kuin koko Suomessa. Syynä ovat äärimmäisen tiukat ja vanhentuneet rakentamissäännöt. Kaikille on selvää, mistä kenkä puurakentamisessa puristaa, mutta muutama viikko sitten laitettiin taas uusi työryhmää miettimään asiaa.

Voisimmeko valitusvirsien ja käpertymisen sijaan siirtyä tietynlaiseen rohkeuden ja uskalluksen yhteiskuntaan? Tämä on mahdollista. Aloitetaan vaikka verotuksesta. Vastustuksesta huolimatta yrittämiseen, kotimaiseen omistamiseen, työntekoon ja kotimaiseen yritystoimintaan sijoittamiseen liittyvät verot olisi nopeasti saatava alemmalle tasolle - pysyvästi kannustavaksi.

Toiseksi voisimme asettaa kaavoituksesta vastaaville virkamiehille tiukat vastausajat – mieluummin viikkoja kuin vuosia. Kolmanneksi avataan nyt viimein sosiaali- ja terveyssektori aidolle laatukilpailulle – julkisen sektorin valvovan silmän alla. Neljänneksi luovutaan työryhmäyhteiskunnasta ja uskalletaan tehdä päätöksiä – esimerkiksi puurakentamisessa. Tämä olisi alku vastaaville positiivisille kasvusignaaleille kuin 1990-luvun lamasuomen pelastamisoperaatiossa.